Laskettuun aikaan on enää vajaa kaksi viikkoa. Viimeisen kuukauden olen kärsimättömänä odotellut milloinhan tämä pieni syntyy. Olen kateellisena ihastellut muiden vauvakuvia, seurannut kun muut äidit ovat lähteneet synnyttämään ja salaa toivonut että tämä lapsi syntyisi jo aikaisemmin kun on laskettu. Tämä viikonloppu kuitenkin laittoi miettimään ja muutti käsitystäni tästä ''syntyisi jo'' ajatuksesta.
Olen mennyt koko raskauden aika huolettomasti omasta mielestäni. Paljon kysytään joko jännittää, onko tuntemuksia ja millaista synnytystä toivon. Olen ajatellut että synnytys menee omalla painollaan, en osaa stressata enkä jännittää sitä etukäteen. Tiedän että se sattuu, varmasti tulee kaikkea uutta mitä ei odottaisi, pitää vain mennä kätilön ja lääkärin ohjeiden mukaan. Hiljalleen olen kuitenkin alkanut miettimään asioita enemmän, kun mennään lähemmäksi ja lähemmäksi laskettua ja erilaisia tuntemuksia alkaa tulla ja koko homma realisoituu.
Olen nyt oppinut arvostamaan sitä että olen päässyt raskaudessani näinkin pitkälle. Vaikka keskosten hoito on Suomessa todella hyvää, on aina riskejä ja huoli kova jokaisesta päivästä, mikäli lapsi olisi syntynyt ennen raskausviikkoa 38. Mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän riskejä on ja huolet pienempiä synnytyksen jälkeisestä ajasta.
On myös ihanaa päästä näkemään loppuraskaus. Nähdä millainen olo on kun on viimisillään raskaana ja nähdä millaiseksi vatsa kasvaa. Vaikka nyt kolotuksia, kipuja, vihlasuja, univaikeuksia ja vatsavaivoja on enemmän kuin missään vaiheessa aikaisemmin ollut, on jollain tavalla ihanaa kokea ne. Ehkä viikon päästä lantioni on jo niin runnottu että anelen synnytyksen käynnistymistä, mutta ainakin vielä osaan nauttia näistä vaivoista. Ja toivottavasti nämä tuntemukset pysyvät tälläisinä, hetkellisinä ja kuitenkin melko mietoina, jotta saa säästettyä voimia synnytykseen, mikä epäilemättä on kuitenkin todella kivulias tapahtuma.
En tiedä olenko valmis synnytykseen. Vaikka ajattelen että meillä on kaikki hommattuna ja sairaalakassi pakattuna, mutta henkisesti en osaa sanoa olenko valmis. Viikko sitten kun olisi kysytty niin olisin sanonut että ehdottomasti olen.
Kaikki on kuitenkin nyt realisoitunut hiljalleen. Kohta meitä ei ole enää kaksi, kohta ei lähdetäkkään noin vain kauppaan, leffaan, tai nukuta myöhään lauantai aamuisin. Emme voi yhtään tietää millainen vauva on, pitääkö hän autossa matkustamisesta, rattaissa tai kantorepussa olosta, onko hän hyvä nukkumaan, vatsavaivainen tai onko hän rauhallinen ihmettelijä vai kertooko hän kaiken itkemällä hysteerisesti.
Tuli lähtö sairaalaan tänään, viikon päästä tai käynnistykseen yliajalla, uskon sen olevan silti hetki mitä jännitän yhtä paljon. Se etu spontaanisti käynnistyvällä synnytyksellä koen olevan myös, että silloin en jännitä sitä yhtä paljon ennakkoon. En kuitenkaan nyt jännitä synnytystä, en mieti sitä joka sekunti. Perjantaina aivastuksen yhteydessä tapahtui pieni vesivahinko mikä pisti miettimään. Sillä hetkellä mietin muutamia minuutteja onko tämä se hetki, nytkö meni vedet, tänäänkö me mennään synnyttämään. Varmasti jatkossakin mikäli vedet menisivät oikeasti tai tulisi kipeä supistus, nyt miettisi asiaa erilailla. Nyt huomasi ettei sitä niin valmis olekaan ja alkoi oikeasti jännittää edessä oleva tapahtuma.
Mikäli synnytys menisi yliajalla käynnistykseen, uskon sen jännittävän minua enemmän. Ensinnäkin se että tiedän päivämäärän milloin kaikki alkaa. Kun ei kuitenkaan tiedä millaista se on ja miltä se tuntuu. Se kipu on kuitenkin jotain sellaista mitä ei varmaankaan voi verrata mihinkään ja sen kokee jokainen omalla tavalla oman kipukynnyksen mukaisesti. Lisäksi käynnistyksessä jännittäisi se kuinka kauan todellisuudessa synnytys kestäisi, siitä kun ensimmäinen toimenpide tehdään, siihen kun vauva on ulkona. Se voi olla muutamia tunteja tai muutamia päiviä.
Kivunlievityksestä olen ajatellut vettä, ilokaasua sekä epiduralia. Toivon että jaksaisin ilokaasulla ja esimerkiski hieronnalla sinne viimeisille senteille asti, enkä olisi heti valmis ottamaan epiduralia. Näin ajateltuna uskon olevani sinnikäs, kestän kyllä supistus kerrallaan kun tiedän että se menee ohi kuitenkin. Mutta mistäs minä vielä tiedän mitä tuolloin ajattelee.
Toivon että Make jaksaa olla vieressä koko synnytyksen ajan, mutta uskon sen olevan todella rankkaa katsoa vierestä. Toivon myös että henkilökunta pitää meidät ajantasalla, käy katsomassa usein, kertoo rehellisesti kaikesta sekä puhuu asioista normaalisti eikä hienoilla termeillä.
En ole halunnut tietoisestikaan ajatella synnytystä paljoa etukäteen, sillä se ei välttämättä kuitenkaan mene niinkuin olettaa, haluaa ja on suunnitellut. Vaikka kuinka sanotaan että ensisynnyttäjällä menee yleensä näin ja näin sekä todennäköisesti tapahtuu näin ja näin, ei synnytys kuitenkaan ole mikään tapahtuma mikä on kaikilla samanlainen ja menee oppikirjan mukaan. Mistäs sen tietää vaikka synnytys olisi tosi nopea ja lapsi syntyy kotiin tai autoon. Vauva on nyt ollut pitkään raivotorjunassa, mutta saataakin kääntyä ja perätilaan ja joudunkin sektioon, mitä en toivoisi synnytystavaksi. Tai sektioon voi joutua mikäli huomataan että synnytys ei alateitse etene tai lapsi voi huonosti.
Odotan kovasti synnytyksen jälkeistä aikaa vaikka se jännittääkin. Niinkuin jo sanoin, ei voi tietää millainen vauva on. Makella on onneksi isyysloma tiedossa heti sekä perään talviloma, joten yksin ei tarvitse onneksi olla ja pähkäillä mitä pitää tehdä. Näen itseni vauvakuplassa, niin että en osaa antaa lasta heti hoitoon, niin että menisimme vaikka elokuviin. Kuitenkin minua on muistutettu nukkumisesta ja siitä omasta ajasta. Se etten osaisi jättää lasta ehkä heti ekojen viikkojen aikana hetkeksi hoitoon, on se että varmasti miettisin kokoajan onkohan vauvalla kaikki hyvin, kokoajan vilkuilee puhelinta, pelkää milloin se soi tai mitä meille kerrotaan kun menemme hakemaan häntä hoidosta. Kyse ei ole siitä etteikö luottaisi läheisiin.
Samaan aikaan myös hieman pelottaa se, syntyykö sellainen kunnon side vauvan kanssa heti. Jos lapsi onkin vain ihana pieni, muttei äidillistä huolta ja rakkautta heti koekaan. Myös vauvan käsittely ja se tunnistaako tarpeeksi ajoissa kaikki oireet esimerkiksi flunssasta tai vatsavaivoista, jottei pienen tarvitsisi tuskailla oireiden kanssa kun vanhemmat eivät vain ymmärrä. Vaikka lapsi kertookin kaikesta itkemällä, niin sekin jos ei vaan keksi sitä mikä on hätänä.
Onneksi sairaalassa kätilöt opastavat hyvin ja meillä on tosi hyvä tukiverkko, joilta saamme varmasti neuvoja ja apua ihan kädestäpitäenkin. Ja se että meitä on kaksi jakamassa ilot ja huolet. Nyt ei voi kun toivoa että kaikki menee hyvin ja kuunnella omaa kroppaa. Toivon myös etten joutuisi ravaamaan sairaalassa, kun luulee että nyt on se hetki, mutta lähetetäänkin vielä kotiin. Mutta siihenkin on hyvä varautua.
-Sirpa
Kommentit
Lähetä kommentti