Tammikuussa oltiin jo raskauden puolivälissä. Ajattelin paljon vauvan tulevaa sukupuolta. Olisi ihanaa kokea niin tytön sekä pojan äitiys, mutta myös ihanaa saada Nooalle pikkuveli. Moni veikkasi meille tyttöä, ja huomasin itsekin selailleeni paljon tyttövauvojen vaatteita.
Esikoista odottaessa olin aivan 110% varma että meille tulee poika. Ihan koko raskauden. Nyt en saanut sitä fiilistä. Oli tunne että tyttö tulee, mutta takaraivossa huudettiin poikaa. Mutta sitä the fiilistä ei ollut. Sanoin Makelle ultran edellisenä päivänä, että tulen yllättymään sukupuolesta oli sielä kumpi vain. En osannut yhtään ajatella kumpi vatsassani kasvaa.
Ultra päivä koitti. Jännitti ihan suunnattomasti. Niin jännitti meitä kumpaakin. Make pääsi onneksi mukaani tällä kertaa. Mietin automatkan mitä ultrassa voisi selvitä. Terveys on kuitenkin se tärkein asia. Mietin sydänvikoja, napanuoran virtauksia ja aivoja. Toivottavasti kaikki on hyvin.
Odotimme odotusaulassa kelloa katsellen. Pian ovi avautuikin. Kätilö esittäytyi ja pyysi neuvolakorttini. Kävin samantien makaamaan tutkimuspöydälle ja kätilö kysyikin yllätyksekseni heti ensimmäisenä haluammeko tietää sukupuolen. Sanoimme automaattisesti vain joo. Samaan aikaan kätilö aloitti ultrauksen ja sanoi että poikahan täälä on. Muutaman sekunnin ehdin nähdä itse asian ja pian vauva pyörähti ja kätilö ultrasi jo vauvan päätä. Mietin vain tuota poika sanaa ja yritin kuunnella mitä muuta kätilö puhui.
Ultrauksen loppuakohden mietin uskaltaisinko kysyä uudelleen sukupuolesta. Vaikka näin sen selkeästi, jotenkin minua jäi vaivaaamaan kun se oli vain vilaus enkä tullut niin varmaksi siitä. En kysynyt. Vauva on terve ja rakenteet täydelliset, joten se on se tärkein asia. Ultran jälkeisinä päivinä mies on sanonut nähneensä varmasti pojan. Siihen luotan.
Puolivälissä maha tuntui jo todella isolta. Vertailin kuvia esikoisen raskausaikaan ja oltiin jo aika hyvin niissä mitoissa, mitä synnyttämään mentäessä. Ei kovin suurta kokoeroa enää ollut. Tiesin että vatsa kasvaa nopeammin ja saattaa olla hieman isompi toisen raskauden kohdalla. Silti yllätyin.
Toisesta raskaudesta olen myös nauttinut enemmän. Juuri vartalon muutoksista. Enää kasvava vatsa ei tuntunut niin isolta ja pelottavalta mitä esikoisen aikaa. Silloin ahdisti ajatus venyvästä ihosta, raskausarvista, palautumisesta ja siitä vartalon hyväksymisestä.
Nyt kannan vatsaa enemmän ylpeydellä. Tietenkään en toivo nytkään raskausarpia, mutta osaan hyväksyä ne jos sellaisia tulee. Ne haalistuvat ja kuuluvat asiaan. Ne ovat tärkeän asian puolesta. Olen äitiyden myötä kasvanut myös ihmisenä enkä ajattele vain sitä, miltä se kroppa näyttää. Täytän tänä vuonna 27- vuotta. Ei minun tarvitse siis näyttää enää 18-vuotiaalta. Ei ihmisiä oikeasti kiinnosta jos näkevät minut kesällä rannalla pienten lasten kanssa ja en ole tikissä. Tottakai kaikki haluavat näyttää hyvältä omien kauneusihanteidensa mukaisesti, mutta onko se elämän tärkein asia. Treenata ehtii kyllä aivan varmasti. Vain oikeasti harvat ovat heti synnytyksen jälkeen täysin samassa kunnossa mitä ennen synnytystä. Kyllä ne miehetkin ymmärtää, että naisen kroppa on käynyt ison muutoksen ja varmasti enemmän ylpeitä siitä kuin häpeäisivät sitä.
Meille tulee terve lapsi, minä voin hyvin ja me kaikki voimme hyvin. Se on tärkeintä. Nyt vain nautitaan raskaudesta ja toivotaan ettei suurempia vaivoja tule. Esikoisen kanssa toinen kolmannes oli helppoa ja niin oli nytkin. Olen päässyt kivasti touhuamaan Nooan kanssa, eikä raskauden vaivat ole rajoittaneet menoa enää pahoinvoinnin loputtua. Hyvä niin.
- Sirpa
Kommentit
Lähetä kommentti