Nyt se on vihdoinkin ohi,nimittäin ensimmäinen kolmannes, eli piinaviikot. Tänään vaihtui viikko 12. Ihan hullua että nyt on oikeasti kolme kuukautta jo mennyt. Niin ylämäet kuin alamäet on selvitty. Vanhemmat, ystävät ja sukulaiset ovat kuulleet uutiset. Ja toivottavasti pelon hetket olivat tässä. Enää et meitä pelottele, senkin loiro.Hei, pikkuinen me selvittiin !
Millainen tämä kolme kuukautta on ollut ? No, aikamoinen...
Tein positiivisen testin heti ensimmäisenä päivänä kun menkkojen olisi pitänyt alkaa. Itse olin ajatellut että teen vasta muutaman päivän päästä siitä, mutta pienestä painostuksesta teinkin heti. Se testi oli tosin aika haalea, mutta menihän siitäkin jo tämä tyttö ihan sekaisin. Tuijotettiin mieheni Maken kanssa sitä hymy korvissa, vaikkakin kummallakin oli tieto että se on vielä tosi tosi haalea.
Seuraana päivänä tein uuden ja taas seuraavana uuden. Tein yhteensä 3 liuskaa ja yhden digin. Kaksi vikaa tein saman päivänä. Kun nämä liuskat alkoivat vahvistua ja Clear Blue näytti 1-2 viikkoa uskoin, että se on oikeasti totta.
Oireet alkoivat minulla raskausviikolla 5. Huonoa oloa oli, muttei oksentamista. Pian alkoi myös väsymys, mitä kesti muutaman viikon, mutta edelleen tunnen olevani ajoittain todella väsynyt. Enää ei palaudu työvuoron jälkeen samallalailla. Ennen saatoin hyvin puuhaulla kotona pihahommia, siivota ja tehdä kaiken näköstä mutta nyt jos saan pyykkikoneen päälle niin hyvä on. Enää en kuitenkaan nuku samallalailla päiväunia kun muutama viikko sitten. Tietenkin joku päivä saattaa olla että nukahtaa vain väkisinkin ja pakko ottaa pienet torkut. Eli sen 1-3 tuntia. Mikä kyllä tuntuu päivän tuhlaamiselta, mutta pakkohan se on ajatella omaa ja vauvan hyvinvointia.
Raskausviikolla 7 oli ensimmäinen neuvola sekä kävimme Mehiläisessä varhaisultrassa. Sillä viikolla alkoi myös oksentaminen. Juuri kun olin ehtinyt sanoa neuvolassa ettei oksentamaan sentään tarve, niin johan se iltapäivällä alkoi. Tämä ei ole kuitenkaan ollut jokapäiväistä, mutta joka viikkoista tähän asti. Jospas ne nyt loppuisivat. Aamut ja illat ovat olleet pahimmat, nyt enemmänkin keskipäivät ja illat.
Kaikki kaverit kyselee hirveästi raskaushimojen suhteen. Joitakin sen tyyppisiä havaintoja olen jo tehnyt. Kuukausi sitten elin muutaman päivän miniporkkanoilla. Sain niitä jopa synttärilahjaksi siskolta. Yhtenä iltana aloin jankuttaa Makelle että on lähdettävä kauppaan ja tehdään perunaa ja jauhelihakastiketta. Meinasi itku päästä ilosta kun noustiin autoon ja lähdettiin kauppaan. Nyt muutaman viikon olen ahminut omenoita. Mikä on ihan hullua sillä, ensinnäkin olen allerginen kypsentämättömälle omenalle ja porkkanalle. Enkä ole näitä oikeastaan ikinä siksi syönyt. Nyt olen vetänyt kumpaakin eikä ole ollut mitään oireita. Joskus on omenasta vähän huuli saattanut tuntua oudolta, mutta siinä se. Joten saatan uskoa siihenkin, että raskaus parantaa allergioita.
Mitä sitten en kykene syömään ? Kaikki makeat leivonnaiset ja kakut ainakin ovat ihan nounou. Kyläillessä ei mene pulla alas, ajatuskin vähän etoo. Töissä oli muutama viikko sitten kokouksessa kermakakkua, mikä samaan aikaan oli tosi hyvää, mutta samaan aikaan ei vaan maistunut yhtään miltään ja jätin kakun lautaselle. Olen myös irttaribongailia, eli olen aina siellä missä irttarit ovat tarjouksessa. Nyt olen ostanut kerran irttareita kun näin sattumalta tämän kyltin kaupassa. Ja ei ne maistunut samalta. Mutta eiköhän minullekkin tule vielä se vaihe kun voisi vetää vain pizzaa, karkkia, donitseja, itken mäkin pirtelön perään ja lähetän Maken yöllä hakemaan suklaata. Tai sitten ei. Ken tietää.
Nämä piinaviikot osaavat siis olla ihan nimensämukaiset. Ja on tässä oma psyykekkin ehtinyt olla koetuksella. Itkuherkkyyttä, stressiä töistä ja elämästä muutenkin. Lisäksi ollut pelkoa menetyksestä. Ihmiset kysyy miltä on tuntunut olla raskaana, tuntuuko todelliselta yms. No se todellisuus ja iloisuus asiasta kolahti viime viikolla. Silloin oikeasti tajusi että sisällä kasvaa elämää, eikä enää halua ottaa mitään riskejä töissä tai kotona. Kun sen oikeasti tajuaa mikä olento sielä sisällä kasvaa, on ihan sama mitä muut sanoo, ihan sama mitä muut ajattelee sinusta. Sun sisällä kasvaa niin paljon arvokkaampaa kun jonkun mielipide.
Ja tämä tunne heräsi minulle yksi ilta. Kuunneltiin kotidopperilla sydänääniä. Saatiin tosiaan ekat äänet kuuluviin raskausviikolla 10+3. Muutaman kerran viikossa ollaan siitä lähtien kuunneltu, mutta sitten ääntä ei vaan saanut kuuluviin. Kuunneltiin toisena iltana taas. Sillon se iski. Olin aika hysteerinen kun tajusin että sitä ääntä ei vaan kuulu. Käytiin koko maha läpi vuorotellen. Makesta näki että hänkin huolestui, mutta koska itse olin niin hysteerinen, hän pysyi miehenä vierellä. Hän tuki minua, otti selvää kaiken doppereista, kyseisestä raskausviikosta. Oli siinä. Mutta kun toinen sanoo, että kaikki on varmasti hyvin, uskooko sitä. Halauaa ainakin uskoa. Tietenkin faktat oli lyöty tiskiin. Make kertoi lukeneen että sikiö saattaa väistellä dopperia, uiskennella karkuun. Hän kertoi että on normaalia että niitä ei näin aikaisin kokoajan kuule. Hän kertoi että siinä saattaa olla peitettä nyt niin paljon päällä ettei dopperin tehot riitä. Tottakai nuo asiat rauhottivat mutta tiesin että vasta kun kuulen sydämen äänet, voin rauhoittua. Sinä iltana, juuri sinä iltana aloin pelätä mitä jos tämä vauva ei selviä. Tieto keskemenosta oli hyvinkin selvä, mutta eihän kukaan ajattele että se tapahtuu juuri minulle. Silloin muistan suihkussa ajatelleeni itsekseen sekä ääneen että mitä tekisimme jos juuri tämä vauva ei selviäisi. Kuinka paha kolaus se oikeasti olisi. Voisiko sitä muka vaan aloittaa hommat alusta. Sillä nimellä millä me kutsumme tätä vauvaa, olisi poissa. Ei kukaan seuraava olisi enää se. Esikoisemme olisi siinä. Vaikka luonnollisesti esikoisemme olisi se mikä syntyy, mutta tähän vauvaan on vaan syntynyt jo sellainen side, ettei osaa kuvitella toista nyt. Ei tätä korvattaisi tosta noin vain.
Pitäkää huolta itsestänne !💓
-Sirpa
Millainen tämä kolme kuukautta on ollut ? No, aikamoinen...
Tein positiivisen testin heti ensimmäisenä päivänä kun menkkojen olisi pitänyt alkaa. Itse olin ajatellut että teen vasta muutaman päivän päästä siitä, mutta pienestä painostuksesta teinkin heti. Se testi oli tosin aika haalea, mutta menihän siitäkin jo tämä tyttö ihan sekaisin. Tuijotettiin mieheni Maken kanssa sitä hymy korvissa, vaikkakin kummallakin oli tieto että se on vielä tosi tosi haalea.
Seuraana päivänä tein uuden ja taas seuraavana uuden. Tein yhteensä 3 liuskaa ja yhden digin. Kaksi vikaa tein saman päivänä. Kun nämä liuskat alkoivat vahvistua ja Clear Blue näytti 1-2 viikkoa uskoin, että se on oikeasti totta.
Oireet alkoivat minulla raskausviikolla 5. Huonoa oloa oli, muttei oksentamista. Pian alkoi myös väsymys, mitä kesti muutaman viikon, mutta edelleen tunnen olevani ajoittain todella väsynyt. Enää ei palaudu työvuoron jälkeen samallalailla. Ennen saatoin hyvin puuhaulla kotona pihahommia, siivota ja tehdä kaiken näköstä mutta nyt jos saan pyykkikoneen päälle niin hyvä on. Enää en kuitenkaan nuku samallalailla päiväunia kun muutama viikko sitten. Tietenkin joku päivä saattaa olla että nukahtaa vain väkisinkin ja pakko ottaa pienet torkut. Eli sen 1-3 tuntia. Mikä kyllä tuntuu päivän tuhlaamiselta, mutta pakkohan se on ajatella omaa ja vauvan hyvinvointia.
Raskausviikolla 7 oli ensimmäinen neuvola sekä kävimme Mehiläisessä varhaisultrassa. Sillä viikolla alkoi myös oksentaminen. Juuri kun olin ehtinyt sanoa neuvolassa ettei oksentamaan sentään tarve, niin johan se iltapäivällä alkoi. Tämä ei ole kuitenkaan ollut jokapäiväistä, mutta joka viikkoista tähän asti. Jospas ne nyt loppuisivat. Aamut ja illat ovat olleet pahimmat, nyt enemmänkin keskipäivät ja illat.
Kaikki kaverit kyselee hirveästi raskaushimojen suhteen. Joitakin sen tyyppisiä havaintoja olen jo tehnyt. Kuukausi sitten elin muutaman päivän miniporkkanoilla. Sain niitä jopa synttärilahjaksi siskolta. Yhtenä iltana aloin jankuttaa Makelle että on lähdettävä kauppaan ja tehdään perunaa ja jauhelihakastiketta. Meinasi itku päästä ilosta kun noustiin autoon ja lähdettiin kauppaan. Nyt muutaman viikon olen ahminut omenoita. Mikä on ihan hullua sillä, ensinnäkin olen allerginen kypsentämättömälle omenalle ja porkkanalle. Enkä ole näitä oikeastaan ikinä siksi syönyt. Nyt olen vetänyt kumpaakin eikä ole ollut mitään oireita. Joskus on omenasta vähän huuli saattanut tuntua oudolta, mutta siinä se. Joten saatan uskoa siihenkin, että raskaus parantaa allergioita.
Mitä sitten en kykene syömään ? Kaikki makeat leivonnaiset ja kakut ainakin ovat ihan nounou. Kyläillessä ei mene pulla alas, ajatuskin vähän etoo. Töissä oli muutama viikko sitten kokouksessa kermakakkua, mikä samaan aikaan oli tosi hyvää, mutta samaan aikaan ei vaan maistunut yhtään miltään ja jätin kakun lautaselle. Olen myös irttaribongailia, eli olen aina siellä missä irttarit ovat tarjouksessa. Nyt olen ostanut kerran irttareita kun näin sattumalta tämän kyltin kaupassa. Ja ei ne maistunut samalta. Mutta eiköhän minullekkin tule vielä se vaihe kun voisi vetää vain pizzaa, karkkia, donitseja, itken mäkin pirtelön perään ja lähetän Maken yöllä hakemaan suklaata. Tai sitten ei. Ken tietää.
Ja tämä tunne heräsi minulle yksi ilta. Kuunneltiin kotidopperilla sydänääniä. Saatiin tosiaan ekat äänet kuuluviin raskausviikolla 10+3. Muutaman kerran viikossa ollaan siitä lähtien kuunneltu, mutta sitten ääntä ei vaan saanut kuuluviin. Kuunneltiin toisena iltana taas. Sillon se iski. Olin aika hysteerinen kun tajusin että sitä ääntä ei vaan kuulu. Käytiin koko maha läpi vuorotellen. Makesta näki että hänkin huolestui, mutta koska itse olin niin hysteerinen, hän pysyi miehenä vierellä. Hän tuki minua, otti selvää kaiken doppereista, kyseisestä raskausviikosta. Oli siinä. Mutta kun toinen sanoo, että kaikki on varmasti hyvin, uskooko sitä. Halauaa ainakin uskoa. Tietenkin faktat oli lyöty tiskiin. Make kertoi lukeneen että sikiö saattaa väistellä dopperia, uiskennella karkuun. Hän kertoi että on normaalia että niitä ei näin aikaisin kokoajan kuule. Hän kertoi että siinä saattaa olla peitettä nyt niin paljon päällä ettei dopperin tehot riitä. Tottakai nuo asiat rauhottivat mutta tiesin että vasta kun kuulen sydämen äänet, voin rauhoittua. Sinä iltana, juuri sinä iltana aloin pelätä mitä jos tämä vauva ei selviä. Tieto keskemenosta oli hyvinkin selvä, mutta eihän kukaan ajattele että se tapahtuu juuri minulle. Silloin muistan suihkussa ajatelleeni itsekseen sekä ääneen että mitä tekisimme jos juuri tämä vauva ei selviäisi. Kuinka paha kolaus se oikeasti olisi. Voisiko sitä muka vaan aloittaa hommat alusta. Sillä nimellä millä me kutsumme tätä vauvaa, olisi poissa. Ei kukaan seuraava olisi enää se. Esikoisemme olisi siinä. Vaikka luonnollisesti esikoisemme olisi se mikä syntyy, mutta tähän vauvaan on vaan syntynyt jo sellainen side, ettei osaa kuvitella toista nyt. Ei tätä korvattaisi tosta noin vain.
Pitäkää huolta itsestänne !💓
-Sirpa
Kommentit
Lähetä kommentti