Siitä ne pahoinvoinnit taas lähti.
Aamut menee sohvalla maatessa ja katsellessa kun poika leikkii lattialla. Jos siirryn lattian tasalle olen takuuvarma pomppulinna. Veikkaan ettei se paljoa oloa helpottaisi ainakaan. Taidan siis pysyä sohvalla ja mietin koska uskallan nousta tekemään aamupalaa.
Pian ollaan siinä pisteessä että pahin olo ei alakaan heti ylösnoustessa. Vaan huimaus. Sängystä suunnistettava samantien jääkaapille. Tuoremehua äkkiä. Leivät paahtimeen, myöhäistä. Pakko käydä istumaan ja silti sumenee silmissä. Täristen voitelen leipää istueltaan. Haukkaan pari palaa ja juon mehua. Joku juoksee katsomaan saako myös aamupalaa. Uskallan nousta ja nostan nopeasti lapsen syöttötuoliin. Äkkiä takaisin istumaan. Lapsi haluaa maidon jääkaapista. Ihan kohta rakas. Voitelen leivän lapselle. Hän haluaa sen maidon, tottakai. Syön leivän loppuun ja nousen hakemaan maidon.
Samalla kaavalla useampi aamu samalla taivoen, että huomenna helpottaa. Muistutin itselleni että kaikki hyvin kun en vielä sentään joudu halaamaan pönttöä. Asiat voisivat olla niinkuin esikoisen kohdalla. Onhan tämä nyt parempi, älä nainen inise.
Onneksi aamupahoinvoinnit helpottavat ajottain. Kolmen viikon tauon jälkeen päästään pojan kanssa aamusta uloskin. Käydään rattailla tunnin lenkki mikä teki aika hyvää. Samalla alkoi satamaan hieman luntakin. Lenkillä tuntui kyllä että haistan joka ikisen koirankakan tienpielestä ja se teki aika pahaa. Eipä nuo hajut kotonakaan mitään herkkua ole. Pahoinvointi muuttaa myös muotoaan välillä. Muutaman kerran joudun juoksemaan vessaan, mutta muuten selviän nieleskelemällä ja vain hengittämällä.
Välillä huono olo iskee illasta vasta. Pyydän kerran miestä muistuttamaan minua tästä hetkestä, jos tulen vielä kolmannesta lapsesta haaveilemaan. Siis miten kukaan haluaa tälläistä vapaaehtoisesti. Olen mä kyllä aika hullu, ajattelen. Ihankun en muistanut mitä tämä oli ja taas mennään.
Vihdoin se päivä kuitenkin koittaa. Ei pyörrytä, ei okseta. Ruoka maistuu toista päivää jo normaalilta. Tätäkö se elämä taas olikaan. No ei se pahoinvointi niin paha olluthaan, eihän?
Ensimmäinen kolmannes lähestyy loppuaan. Niskaturvotus ultraääni lähestyy. Vihdoin. Päästään katsomaan taas pientä. Tosin se alkaakin jännittää aika paljon. Mitä vaan voi selvitä. Kiitos koronan, joudun yksin ultraan. Kotkan sivuilla sanotaan että yksi tukihenkilö saisi tulla. Jonkun pitää kuitenkin katsoa poikaa se aika ja lapset eivät ultraäänihuoneeseen pääse. Teemme siis päätöksen että mies ottaa töistä palkattoman päivän ja jää pojan kanssa kotiin. Ei voi mitään.
Lunta on näin joulukuussa aika paljon jo. Tiet liukkaat ja matka on pitkä ja tuntematon minulle. Pelkkä ajaminen sairaalaan jännittää saatika jos kuulen huonoja uutisia sielä. Koko matkan taidan miettiä vauvaa. Yritä keskittyä siihen ajoon. Mitä jos sydän on pysähtynyt. Katse tiehen. Tai mitä jos vauvalla on jotain kehityshäiriöitä. Kamera välähtää. Katson samantien auton mittariin. En varmana ajanut ylinopeutta.
Ensimmäisenä perille päästyäni kerron miehelle kamerasta. Vakuutan etten ajanut yli 50km/h. Mies toteaa että jos näin on, niin kamera saattanut ottaa kuvan jostain toisesta autosta tai valvovat turvavöiden käyttöä.
Kävelen sairaalaan sisään ja mietin ajoinko sittenkin vähän ylinopeutta. Edes hieman. Ei, en ajanut.
Hissin ovet avautuvat ja muut odotushuoneessa olevat kääntyvät katsomaan minua. Kävelen automaatin luo ja näytän kelakorttia. Sinulle on varattu aika 10:45. Siihen on muutama minuutti. Menen istumaan odotushuoneen sohvalle ja mietin miehen kanssa viestitellen vielä mahdollista sakkoa. Ei nyt kiitos mitään sakkoja. Hei kellohan on jo tasan 11. Laitan vauvaryhmään viestiä, että taas ajat myöhässä. Alan ajatella vauvaa. Onkohan hänellä kaikki hyvin. Miten ajan kotiin jos saan huonoja uutisia. Hei kiva, vielä sakot päälle. Oikein kiva päivä.
Kaksi kätilöä ultraavat minua. He ja joku kolmas nainen tutkivat näyttöä ja opettelevat uuden ultraäänilaiteen käyttöä. Vauva voi oikein hyvin. Kätilö sanoo testaavan 4D toimintoa. Vauvan kädet ovat kasvojen päällä, mutta näemme hieman pienen kasvoja. Kätilöt ihastelevat kilpaa pientä sikiötä. Laskettu aika siirtyy päivällä taaksepäin. Saan monen monta kuvaa. Lähden hymyissä suin huoneesta ja otan heti pari kuvaa puhelimella ultraäänikuvista ja lähetän ne miehelle. Meidän vauvalla on kaikki juuri niinkuin pitää.
Vihdoin myös ollaan turvallisilla viikoilla ja päätämme kertoa sukulaisille ja ystäville vauvasta. Joulu voi tulla ja vietämme sen vielä kolmisin tänä vuonna.
ps. Eikä sakkoakaan ikinä tullut.
- Sirpa
Kommentit
Lähetä kommentti